Se pahoinvointi oli jotain niin kauheeta.... Vuorokaudessa 24h pahaa etovaa oloa, oksentamista, menkkamaisia kipuja...Jos oli nälkä, oksetti. Jos oli täynnä, oksetti, vatsalaukku tuntui olevan niin pieni, että pystyi syömään vain pieniä määriä kerrallaan ja parin tunnin välein. Ja pahin olo kesti viikolle 20 asti. Huono olo pysyi koko raskauden ajan, mutta oli siedettävää loppuajan. 9kk huono olo....kuulostaa karseelta...Kokeilin b-vitamiinia, pahoinvointirannekkeita, hedelmiä...mikään ei auttanut...ranskalaiset perunat upposivat parhaiten!
Alku oli vaikea mutta kun olo alkoi helpottaa ja sikiön liikkeet tuntua, aloin tajuta että kohdussa kasvaa ihminen. Odotin aina seuraavaa neuvolaa, että sai kuulla sikiön sydänäänet. Vatsa kasvoi hurjaa vauhtia ja aloin huolestua että vauvasta tulee iso. Mitä lähemmäs synnytys tuli, sitä enemmän pelkäsin etten pysty alateitse vauvaa synnyttämään. Sain loppuraskaudesta ajan kokoarviontiin. Viikolla 38+3 27.8.13 menin tayssiin ultraan, jossa lääkäri ja kaksi kandia teki sisätutkimuksen sekä ultran... ja se sisätutkimus... kyllä sattu se kouriminen ja vertakin tuli... ultrassa kokoarvioksi tuli 3200g joten pelkäsin turhaan. Lääkäri kuitenkin sano etten hetkeen vielä synnytä...
En saanut illalla nukuttua niin kun en viimeiseen kuukauteen levottomien jalkojen ja vatsan painon takia, synnytys pelotti...toivoin että kunpa synnyttäisin jo niin ei tarvis jännittää...kahden aikaan yöllä tuli kevyt kiristys alavatsaan, joka oli ihan uusi tuntemus... sitten tuli toinen ja kolmas...menin suihkuun ja siellä tuli ensimmäinen vähän kipeä supistus ja veden lämpö ei tuntunut mukavalta....menin sänkyyn ja mietin että jos supistukset on tällasia niin hyvin kestän...mutta sitten ne paheni todella paljon enkä pystynyt oleen paikallani...oli pakko soittaa Laurille että nyt töistä kotiin ja vauhdilla...yritin syödä mutta en pystynyt. Lauri tuli vihdoin kotiin ja kävi suihkussa ja ajoi parran ja kirosin että nyt oikeesti synnytän varmaan että mennään jo. Ja kun lähettiin niin oksennus tuli kesken supistuksen... kauhein tunne ikinä...onneks otin muovipusseja mukaan.. puoli seitsemän aikaan aamulla olin tayssissa ja hoitaja toi lämpöpussin mahalle, joka pahensi oloa... noin puoli tuntia olin alhaalla...Siinä vaiheessa ajattelin että kunpa en synnyttäisikään vielä. Hoitaja antoi peräruiskeen ja sanoi että vaihda vaatteet rauhassa ja mee sitten vessaan. noh... no enpä kerennyt vaihtaan kun tuli kiire juosta vessaan...
Synnytyssaliin pääsin nopeasti ja taas tuli oksennus...supistukset on ihan kun 1000 x menkkakivut...
Sain alkuun ilokaasua mikä ei vienyt kipuja mutta vei ajatuksen hengittämiseen...Se oli hyvä..kun vaan keskittyi hengittämään syvään..ilokaasuissa muistaakseni suhkoht nuori mieslääkäri tuli laittamaan epiduraalia ja hööpötti kätilöitä. Nauroin niin että vettä tuli silmistä...syytän ilokaasua...epiduraali pisti jalat täriseen ja alkoi pikkuhiljaa auttaa...Lapsivesikalvot puhkaistiin, jotta synnytys nopeutuisi. epiduraalia lisättiin kerran ja sitten tuli sellanen olo että täytyy ponnistaa...Jouduttiin katetroimaan virtsarakko kun en olisi enää pystynyt pissaamaan... sitten tuli ponnistuskivut....
Epiduraali ei auttanut ponnistusvaiheessa... ensin tuntui että tulisi iso kakka... sanoinkin että tuntuu kun tulis ton lampun kokonen paska ja siinä sitten lauri ja kätilöt katso lamppua ja sanoi että aika iso...ja sitten alkoi sattua tosi paljon... Kätilö sanoi että ponnista kipua kohti eli mitä enemmän sattuu sitä enemmän työnnät. Se olikin sitten vaikeaa tehdä niin. Jossain vaiheessa paniikkihäiriöstä kärsivänä ihmisenä jouduin kivuista paniikkiin ja ilmoitin etten pysty... Sitten kätilö sanoi että nyt on pakko ponnistaa että se on tärkeetä vauvalle... Sain siitä jonkun ihmevahteen päälle ja ponnistin täysillä. sitten sanottiin että ei saa ponnistaa... vauvalla oli kevyesti napanuora kaulan ympärillä.. Sitten 28.8 syntyi klo 13.29 rakas poikavauva ja tuntui hölmöltä kun loppukroppa tuli pihalle. En tajunnut ensin että kaikki on totta. Vasta illalla tuli itku enkä pystynyt nukkumaan kun tuijotin omaa vauvaa...
Kotiin päästyäni sain vielä kohtutulehduksen, rintatulehduksen ja virtsatulehduksen... 17 päivää antibiootteja... Mutta kaikki sen arvoista!
Nyt ymmärrän, miksi raskaus kestää 9kk kuukautta eikä vain esim. 2kk.. Ajatukseen vanhemmuudesta ehtii tottua ja lapseen syntyy vahva side ja suojeluvaisto. Koko loppuraskauden näin painajaisia että menetän lapsen jotenkin. Kroppa valmistautuu pienen ihmisen huolehtimiseen.
Nyt jo 2 kk synnytyksestä ja Joel kasvaa hurjaa vauhtia ja painaa jo 5 kg. On tää ihmeellistä!!!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti